Zalikan muutto Suomeen
2/2020
Roivon talli, Hyvinkää
Lila heitti lapiolla kuiviketta karsinan pohjalle. Hän oli jo kuukauden ajan valmistellut tätä hetkeä. Odottanut, että kaunis rautias arabialainen saapuisi Puolasta Suomeen. Zalika. Lila tykkäsi makustella nimeä suussaan. Saisiko siitä mitään hellittelynimeä? Zalka? Zali? Hali? Varmasti sopiva muotoutuisi, kun Lila tutustuisi uuteen hevoseensa lähietäisyydeltä.
Zalika olisi Lilan ensimmäinen oma hevonen. 24-vuotiaalta naiselta löytyi kyllä kokemusta monestakin erilaisesta hevosesta. Hän oli pitänyt ylläpidossa kahta estehevosta, kunnes niiden omistajat olivat ottaneet ne takaisin. Vuokrahevosia oli takana muutama. Ratsastuskokemusta neljätoista vuotta. Sekä yksi nokkava kouluratsastaja pikkuveli, joka nyt mutristeli huuliaan kateellisena isosiskon omalle hevoselle. Lähinnä siksi, että heidän vanhempansa olivat mukisematta lahjoittaneet vaadittavan siivun lainan saamiseksi. Sitähän uusi hevonen oli, pelkkää velkaa pankille, mutta se tulisi olemaan sen arvoista.
Odotettu viesti saapui Lilan puhelimeen. Viesti oli englanniksi kirjoitettu, jossa hevosrekan kuljettaja ilmoitti olevansa pian perillä. Lila ei ollut uskonut voivansa jännittää vielä enempää, mutta niin vain kävi.
Unelma arabialaisesta oli alkanut siitä hetkestä, kun Lila nousi ensimmäisen selkään. Se oli ollut kesäleirillä neljätoistavuotiaana. Arabi ei ollut ihan niitä kauniimpia yksilöitä, mutta oli se ollut herkkä yhden teinitytön sydämenmurskaaja punarautiaalla karvalla. Vuosien mittaan Lila otti jokaisesta tilaisuudesta kiinni päästä ratsastamaan täysiverisiä. Hän teki tutkimuksia ja muodosti itselleen vaihtelevin perustein minkälainen hänen unelmahevonen oli. Jonain vuonna sen piti olla täysin kyvykäs tavoittelemaan ratsastustitteleitä, jonain vuonna Lila kiinnostui matkaratsastuksesta.
Sitten Lila tutustui tarkemmin Róza Stabilnan jalostamiin arabialaisiin. Puolalainen kasvattajasuku oli jo useiden sukupolvien ajan painottanut enemmän rodunomaiseen ulkonäköön sekä hevosten hyvinvointiin. Lila oli tutustunut Róza Stabilnan kasvattamiin hevosiin myös Suomessa. Yksi niistä oli mustankimo Charmante ox Roivon tallilla, johon myös Zalika muuttaisi vain tunnin kuluttua. Lila oli päässyt kokeilemaan Charia myös selästä pariin otteeseen. Niillä oli Zalikan kanssa myös sama isänemänemänemä.
Puolassa Lilalle ja hänen seurueelle (pikkuveli Jooa, isä Pietari ja valmentaja Peppi) oli esitelty ensimmäisenä päivänä kymmenen arabialaista. Lila näki ne ensin taluttajan kanssa, sen jälkeen työntekijän ratsastajana ja lopulta myös parin ihan selästä alkaen. Lila kertoi tallinomistajalle toiveistaan, jotka olivat lopulta muodostuneet tiettyyn muottiin. Hän halusi tarkasti jalostetun hevosen, jonka suvussa oli panostettu eniten terveyteen. Tavoitteeksi Lila oli laittanut oikeanlaisen hevosen löytämisen näyttelykäyttöön, muu osaaminen olisi vain lisä.
Lopulta sellainen esiintyi hänelle toisena päivänä. Kaunis hyvin arabiamaisen viehkeästi esiintyvä tamma, joka näytti kauniilta maasta sekä selästä. Lila nousi sen selkään ja tiesi heti, että tämä hänen oli saatava. Siinä ei paljoa enää mietitty tai kuunneltu valmentajan neuvoja (jotka eivät olleet Zalikaa vastaan). Seuraavana päivänä Lila koeratsasti Zalikan uudelleen, jätti tarjouksen, joka hyväksyttiin ja enää vaadittiin eläinlääkärin tarkka tarkastus.
Lila veti talvitakkinsa vetoketjun kiinni, kun sai karsinan valmiiksi. Toivottavasti Zalika tottuisi nopeasti Suomen kylmään helmikuuhun. Vaikkei lunta ollut, niin Lila ei pitänyt talvea lämpimänä. Kaikki talvet olivat aivan liian kylmiä säästä riippumatta. Lila siirtyi ulos odottamaan rekkaa, jonka pitäisi ihan pian saapua. Kuljetus Suomeen oli hoidettu kasvattajan toimesta, joka oli Lilan mielestä ihanasti ottanut osaa hevosen siirtoon. Lila oli iloinen hyvästä kasvattajasta.
Seuraavat kaksikymmentä minuuttia tuntuivat vuosituhannen pituiselta ajalta. Kunnes viimein ruskeanvärinen rekka ajoi pihaan, kuski hyppäsi ulos, tarkisti olevansa oikeassa paikassa ja avasi ovet. Zalika ei ollut ainoa hevonen kyydissä ja nähdessään kuskin taluttavan arabialaisen ulos, Lilan sydän pysähtyi. Siinä se viimein oli. Hän otti sydän pysähtyneenä ketjullisen riimunnarun käteensä, kiitti kuskia ja mietti mitä nyt? Rekka lähti ennen kuin Lila tiesi mitä tehdä. Hän vain katseli hämmästyneenä kaunista tammaa. Se oli vuorattu loimiin ja suojavarusteisiin, mutta silti siitä hehkui arabiamainen viehkeys.
”Sun pitäisi viedä se sisään”, Jooa ilmestyi kuin tyhjästä paikalle.
Katsahdin pikkuveljeeni, jonka en tiennyt edes olevan tulossa. Pian myös vanhempani ilmestyivät paikalle.
”Voi ei, me myöhästyimme”, äitini sanoi. ”Sanoinhan Pietari, että meidän olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin.”
”Niinhän sinä sanoit”, isä sanoi äidille.
”Ei me myöhästytty”, Jooa huomautti. ”Se tuli tänne ihan pysyvästi.”
Lila naurahti ja havahtui viimein ajatuksistaan. Hän talutti Zalikan juuri valmisteltuun karsinaan ja Jooan avustuksella purki sen nykyisistä varusteista. Zalika katsoi epäilevästi uusia ihmisiä ympärillään ja tuntui stresaantuneelta. Siksi Lila päättikin, että saatuaan uuden villaloimen päälleen, se saisi olla aivan rauhassa. Antaakseen tammalle hetken Talvitien perhe meni tallin taukohuoneeseen juomaan kahvit ja syömään Lilan äidin tuomia leipomuksia.
